14.4.15

Mun äiti sanoo sen


Millainen äiti minä olen? Pohdin tätä joskus pikkujätkän ollessa vauva, mutta silloin vastauksia tuntui olevan vaikea antaa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja pieni mies vielä kököttäjä, joka ei niin rutkasti ilmaissut itseään tai liitänyt paikasta toiseen. Lisäksi vauva-arjen uutuuden aiheuttama stressi ja uupumus painoivat tuoden oman vaikutuksensa äitiyden ihmeelliseen maailmaan.

Jamiel on nykyään taapero. Taapero, joka päättää kiivetä tuolille ja koittaa pomppia sen kanssa eteenpäin ja taapero, joka ei halua housuja jalkaansa. Mikäli ruoka ei maistu, se syljetään ulos tai jos keinumista halutaan jatkaa niin sen kyllä kuulee. Pienen tahtojan kanssa omaa olemusta on joutunut tarkkailemaan uudella tavalla. Tiedän, että ärryn helposti - myös lapsen käytöksestä. Kun kieltää viidettätoista kertaa poikaa laittamasta astianpesukonetta päälle ja toinen käkättää fiiliksissä kun äiti korottaa hieman ääntään pitää välillä laskea kymmeneen. Joskus kiehahtaa, sillä mä en ole mikään Buddha. Kärsivällisyyttä täytyy vielä kasvattaa ja varmasti se kasvaa ilman ylimääräisiä ponnistelujakin.

En ole turha tiukkis, mutta pidän rutiineista ja rajoista. Jos ruoka ei ole maistunut pariin ateriaan hyvin, kuten viime aikoina on käynyt, saatetaan meillä syödä Fröbelin palikoiden soidessa Ipadista. Tai jos joku tietty safka ei uppoa, saatetaan kokeilla jotain muuta jos sellaista löytyy. Toisaalta meidän arki pyörii suhteellisen hyvin tähän asti omaksuttujen kuvien valossa, joten mitään höllennyksiä tai muita kompromisseja harvemmin edes tarvitsee tehdä. Rajoja pitää tietysti olla, mutta kaikesta voi neuvotella.

Koen myös olevani äiti, joka vie lastaan eri paikkoihin. Pikkujätkä kulkee aina meidän mukana. Kiasman reissu tehtiin kahdestaan treffimielessä, mutta sielläkin haikailin miksei poju olisi voinut olla messissä. Jami on käynyt useissa taidenäyttelyissä, performanssiesityksessä, monesti ravintoloissa, messuilla, pitkällä automatkalla, junassa, kahviloissa, ostosmatkoilla, miljoonasti kirppiksillä... Kaikkialla missä mekin. Meidän viikonlopuista toinen päivä kuluu useasti Helsingissä joko sukuloimassa tai muuten aikaa viettäen, joten autoiluun pieni on ainakin tottunut.

Tahdon olla cool äiti. Okei, varmasti tulee ikä, jolloin meikäläisen seura on vihoviimeinen asia, mitä lapsi kaipaa, mutta aina voi yrittää. Mun ei tarvitse olla samanlainen mutsi kuin kavereilla, vaan voin olla just sellainen omanlainen. Olen nuori ja tahdon hyödyntää sitä tulevinakin vuosina, yrittää pysyä ajan hermolla ja olla tietoinen lasten maailmasta. En halua kuitenkaan unohtaa itseäni tai ryhtyä marttyyriksi vain koska olen hankkinut lapsen, sillä äidin voidessa hyvin myös lapsi voi hyvin.

Haluan olla läsnäoleva äiti, jolle uskaltaa puhua pelkäämättä totaalista raivostumista. Haluan olla äiti, joka tuntuu kaverille. Haluan olla äiti, joka osaa hullutella, mutta joka vakavan paikan tullen tietää kuinka toimia. Haluan olla äiti, jonka jälkikasvu voi muistella lapsuuttaan lämmöllä, ihan kuten minä itsekin voin.

Siinä on isot saappaat täytettäväksi. (Ja kuinka pitkälle tämän mun hiuskriisin näkekään, haha! Huoltotoimenpiteitä luvassa, no hätä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti