24.7.15

Surullinen alkusoitto


Oltiin aamulla lähdössä pojan kanssa keskustaan. Tv oli jäänyt päälle lastenohjelmien jäljiltä ja pauhasi pojan touhutessa junanratojen parissa olkkarin matolla sillä välin, kun itse vetelin meikkivoidetta naamaan vessassa. Tullessani olohuoneeseen huomasin alkaneen dokumentin, jossa näkyi raskausmaha. Nimi "Kaikki Martinin puolesta" ei kertonut mitään, mutta jokin sai mut istahtamaan sohvan käsinojalle ja siinä kuluikin jokunen tovi. Viimeistään siinä kohtaa, kun ruudulle lävähti sanat vaikea happivaje synnytyksessä ei mulle tullut mieleenkään lähteä bussipysäkille.

Meidän aamu oli muutenkin kaukana unelmasta. Poika heräsi huonon yön jälkeen klo 5, kiukutteli väsymystään, muttei suostunut laittamaan silmiään kiinni, vaikka pääsikin parisänkyyn meikäläisen viereen. Lähdettiin katsomaan piirrettyjä ja koitin epätoivoisesti saada omaan päähän tolkkua, vaikkei unta ollut takana kuin jokunen tunti. Makuuhuone oli hiostava ja ulkoa kantautui pitkin yötä puhetta ja autojen ääniä estäen kunnon unen.

Dokumentti herätteli meikäläisen nopeasti. Rehellisesti sanottuna itkin kuin mikäkin. Teki mieli halata poikaa, hukuttaa tämä pusuihin ja kiittää kaikkia Buddhasta Jeesukseen siitä, että meidän tilanne on näin hyvä - pikkujätkä on ollut tervettäkin terveempi, ei edes yhtä korvatulehdusta, vaikka alku lupailikin muuta. Toisaalta tunsin syyllisyyttä siitä, että samoista asetelmista lähtenyt äiti ja poika kokivat toisenlaisen kohtalon, vaikka diagnoosi olikin samanlainen. Silti tuon perheen lapsi sai vakavan aivovamman ja me selvittiin suurimmilta osin säikähdyksellä.

Vaikea syntymäasfyksia. Niitä sanoja mä aina aika ajoin pyörittelen päässäni, joskin nykyään todella harvoin. Siinä missä ensin kysyi itseltään miksi meidän poika syntyi hoitohenkilökunnan yllätyksenä täysin elottamana, vaikka kaiken piti olla mallillaan pohtii nykyään sitä, miten alun vastoinkäymisistä huolimatta meillä voikaan olla kaikki näin hyvin! Silti muistojen läpikäyminen on jossain määrin rankkaa, vaikka niinä tammikuisina viikkoina, kun tilanne oli tuore ei tuntunut missään, vaan kaiken kätki paksun kuoren alle.

Edelleenkään kukaan ei voi sanoa, onko synnytys tehnyt pojalle hallaa, mutta ei oletettavasti mitään sen suurempaa. Ulkoisesti aivot ainakin näyttivät alun kontrolleissa terveille. Omalta osaltani en pelkää pojun puolesta tai mahdollisia tulevia synnytyksiä, mutta fakta on, etten koskaan unohda sitä ensimmäistä viikkoa, automatkaa Kotkasta Lastenklinikalle päivä synnytyksestä, radiossa soinutta parodiabiisiä ja pahoitteluani miehelle, kun alkoi naurattamaan, vaikka tuntui, ettei siinä kohtaa saa nauraa, kun ei ole vielä tavannut lastaan tai edes tiennyt missä kunnossa tämä on. Tai sitä tunnetta, kun sai lapsen reiluksi puoleksi tunniksi syliinsä tai niitä kyyneleitä, jotka valuivat pitkin sairaalan käytäviä sen viikon aikana, jonka itsekin joutui siellä olemaan.

Kaikesta huolimatta me ollaan oltu niin hemmetin onnekkaita. Voi kunpa sen pystyisi pitämään mielessä jokaista uhmakohtausta selvittäessään!

6 kommenttia:

  1. Mä katsoin saman dokumentin, kyllähän siinä suru tuli vaikka meillä ei kokemusta vastaavasta ole edes lähipiirissä.. Onneksi teille kävi hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, haikeat fiilikset jäi tuosta ohjelmasta. :(

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus! Onneksi tiellä kaikki hyvin! Kiva blogi sinulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja niinpä! Onnekkaita tosiaan ollaan :)

      Poista
  3. Voi, ihan sanattomaksi vetää tuo teidän rankka alku. Onneksi tilanne ja elämä tasaantui ja normalisoitui, vaikka kyllä tuollaista muistoa ja traumaa varmaan kantaa silti mukanaan aina.

    Ihania kuvia, taas! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisina hetkinä kaikkea pitää olleena ja menneenä, mutta välillä juurikin tälläisten pienien muistutusten jälkeen palaa taas niihin alun muistoihin ja fiiliksiin. :)

      Ja kiitos!

      Poista