3.9.15

Muuttunut minä


Ujo. Hiljainen. Sisäänpäinkääntynyt. Tyyppi, jonka kädet hikosivat kun piti esitellä itsensä. Tyyppi, jolle esitelmien pito luokan edessä oli yhtä helvettiä. Tyyppi, jolle ei tullut mieleenkään puhua vieraille. Tyyppi joka ei olisi ikinä halunnut pyytää kaupassa apua. Lista olisi loputon.

Nuorempana stressaannuin monista sosiaalisista tilanteista. En uskaltanut viitata tunneilla tai ottaa kontaktia uusiin ihmisiin. Tuttujen kanssa juttu luisti, mutta muuten en ollut mikään heittäytyjä. Vihasin tilanteita, kun olisi pitänyt soittaa jonnekin (okei, edelleen hoidan tilanteet mieluummin viestitse), kuten myös tilanteita, joissa oli mukana paljon ihmisiä ja joiden kulkua en voinut ennustaa ja käydä läpi päässäni. Kuka voi nauttia esimerkiksi ryhmäytymispäivistä? Ihan kamalaa!

En tiedä missä kohtaa muutos alkoi tarkalleen ottaen tapahtua, mutta aikuistuessa sävel vaihtui. Raskauden alussa ei enää tuntunut pahalle soittaa neuvola-aikoja, enkä pelännyt uusia kasvoja. Otin yhteyttä viestitse vieraisiin ihmisiin, tutustuin uusiin tyyppeihin ja olin aktiivinen tunneilla. Sain kavereita, puhuin avoimesti asioista. opin small talkia ja sosiaalistuin. Motivoiduin kohtaamaan ihmisiä ja se kaikki lähti ilman pakottamista musta itsestäni.

Tämän lukuvuoden aloittaessani totesin opettajallemme, ettei musta olisi ollut pari vuotta sitten tekemään näitä hommia mitä nyt teen. Silloin kaikki jännitti. Musta ei olisi ollut ottamaan vieraan ihmisen hääkuvia tai keskustelemaan ahdistumatta uusien tyyppien kanssa heti ekasta päivästä lähtien. Kuvaustaitoja pitää tietysti vielä kehittää, mutta ainakaan mä en pelkää enää ihmisiä! Pari vuotta sitten en vielä uskaltanut olla itseni heti ekasta silmäyksestä eteenpäin, enkä toisaalta tiennytkään kuka olen. Enkä ehkä tiedä täysin vieläkään.

En ole nykyäänkään kaikkien keskuudessa suulas, mutta silti tämä kehitys on omasta mielestäni huikeaa ja toisaalta huojentavaa. Muutamassa vuodessa olen kerännyt laajan tuttava- ja vähän suppeamman kaveripiirin, joihin kaikkiin voin olla tarvittaessa yhteydessä. Osa on kulkenut matkassa pidempään, osa vasta vähän aikaa, mutta fakta on, että kukaan heistä olisi jäänyt elämääni, jos olisin käyttäytynyt samalla lailla kuin silloin, kun en uskaltanut avata suutani. En ole aiemminkaan kokenut itseäni yksinäiseksi, vaikka ihmisten määrä ympärilläni olikin rutkasti pienempi. Nyttemmin erityisesti kotiäitiaika on tehnyt musta paikottain höpöttäjän, joka kaipaa sosiaalisia kontakteja ja tilanteisiin päästyään ei hiljene välillä millään!

Viime viikolla kohtasin pojan tulevat perhepäivähoitajat ilman minkäänlaista jännitystä. Tällä viikolla puhuin vieraalle naiselle bussipysäkillä omasta aloitteestani. Muutaman viikon päästä kuvaan parikymmentä teatterilinjalaista ilman, että tunnen yhtäkään tai stressaisin asiasta.

Miten se oli ennen niin vaikeaa? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti