2.11.15

#mäolentässä


Kampanja rakkauden puolesta. Selailen kyrpiintyneenä Facebookia, sillä mitäpä muutakaan sitä pojan päikkäriaikana tekisi (joo no ehkä siivoaisi...). Jostain klikkauksen takaa eksyn #mäolentässä - kampanja rakkauden puolesta -sivulle. Ensifiilis on, että onpas imelä otsikko, mutta sitten pieni somehullu mussa herää ja ihastun koko juttuun muiden rakkaustarinoita lukiessani.

Kyseessä on kampanja, jonka tarkoituksena on kerätä pariskuntien kuvia musiikkivideota varten Mikko Harjun Mä olen tässä -biisiin. Koko juttu on levinnyt taas kulovalkean tavoin ja mukana on tuhansia tyyppejä jakamassa omaa parisuhteensa tarinaa. Mukaan mahtuu Tinderiä, baarisekoilua, kavereiden kautta tutustumista, ensisilmäyksiä bussissa ja ties mitä muuta.

Ja se biisi. Täydellisen ällösöpöä. Awws. Kannattaa kuunnella! Meikäläisen nyyhkypuoli heräsi heti herkkiä lyriikoita kuunnellessa. Vaikka lapsiperhearki on kaukana romanttisesta leffasekoilusta, on tuossa kappaleessa silti jotain tarttumapintaa kaikessa lälläilyssään.

Meille tulee Pitkäletin kanssa kuun lopussa kolme vuotta täyteen. En edes muista tarkasti mikä päivä. Kyseessä on lyhyt aika, joka on tuntunut pitkälle - ihan hyvässä mielessä. "Me eletään joo joo mä rakastan sua -parisuhdetta. Ei, se ei ole niin paha miltä kuulostaa. Tarkoitan vain, että suhteellisen lyhyestä yhteiselosta huolimatta arkisuus on tullut osaksi meidän elämää, alkuhuuma on kaukana ja eteenpäin mennään rutinoituneesti, toisiimme täysin tottuneina. Kaksi vuotta ja muutama päivä takana, toivottavasti loppuelämä edessä." Noin kirjoitin lähes vuosi sitten ja se pitää edelleen paikkaansa, kakkosen tilalle vaan täytyy vaihtaa kolme.

"Useampien vuosien yhdessäolon jälkeen toisen tuntee läpikotaisin. Muistan kuinka suhteen alkuaikoina maattiin sängyssä vierekkäin ja esitettiin toisillemme kysymyksiä kaikesta maan ja taivaan välillä, kerrottiin salaisuuksia ja jaettiin menneisyyden haamuja. Jossain vaiheessa paljastettavat alkoivat loppumaan, eikä toinen ollutkaan enää mystinen uusi tuttavuus. Samaan aikaan kun kaipaan alkuhuumaa olen enemmän kuin onnellinen siitä, että elän ihmisen kanssa, jolle mun ei tarvitse esittää yhtään mitään. Tämä tuntee mut läpikotaisin ja suhde on mukavan kaavoitettua, jossa eteenpäin mennään hiljaa yhdessä ilman sen suurempaa numeron tekoa." Näin. Aivan kuten vuosi sitten.

Joskus korotetaan ääntä ja riidellään. Vielä useammin naljaillaan toisillemme ties mistä, se kuuluu tyyliin. Joskus itkettää ja toinen tuntuu täydeltä kusipäältä, jolta puuttuu täysin empatiakyky. Joskus sitä miettii, että voiko tämä kaikki olla tässä. Ja sitten on niitä hetkiä, kun tajuaa, että tosta tyypistä ei saa päästää irti. Ei, vaikka kuinka silloin tällöin keittäisi. Ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella. Tossa jätkässä on vaan sitä jotain.

Kuten totesin viime vuonnakin, voin onnekseni todeta yhäkin: Kulta, mä oon niin tottunu suhun et mä en ees jaksa päästä susta eroon. Enkä haluakaan, koska rakastan sinua. Kliseistä? Olkoon. Ja kuunnelkaa se biisi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti