17.1.16

Mitä kuuluu opiskelurintamalle?


Tuntuu hölmöltä kirjoittaa tästä aiheesta, sillä mä en edelleenkään miellä itseäni opiskelijaksi, vaikka sellainen status mulla Kelan ja koulun mielestä ainakin on. Pitäisi varmaan käydä useammin pyörähtämässä paikan päällä, jotta saisi kunnolla näin keväällä edes taottua päähänsä olevansa muutakin kuin kotiäiti.

Syksystä alkaen olen siis opiskellut toista vuotta valokuvausta kansanopistossa. Kyse ei siis ole kansalaisopistosta, vaan täysipäiväisestä, maksullisesta, toisen asteen laitokseksi miellettävästä opinahjosta, joka tarjoaa yleissivistävää opetusta pääasiassa täysi-ikäisille henkilöille maahanmuuttajakoulutusta ja kymppiluokkaa lukuun ottamatta. Mikäli yleensä vuoden kestävä koulutus kiinnostaa, niin kannattaa tutustua tarkemmin, sillä Suomesta löytyy peräti 87 kansanopistoa! Omalla kohdallani opiskelu tapahtuu kuitenkin projektilähtöisesti omista lähtökohdistani eli käytännössä meikäläinen sanoo mitä tekee, vahtii omaa työtään saaden siitä palautetta vastuuopettajalta niin, että keväällä on todistusaineistot, ettei koko vuosi ole mennyt nukkuessa.

Kouluvuodestani on mennyt jo puolet, mikä ei millään meinaa mennä pieneen tajuntaani. Syksy täyttyi tulevaisuuskriiseilystä ja tuntui, etten saa mitään aikaiseksi. Pompottelin päässäni vuoron perään lopettamisaikeita ja maalasin kauhuskenaarioita siitä, kuinka Kela tulee vaatimaan multa kaikki opintotuet takaisin, kun en saa mitään kouluhommia tehdyksi. Kuitenkin mennessäni tapaamaan opettajaa mulla oli kivasti kuvia mitä näyttää ja vasta joulukuussa sain mielenrauhan sekä taottua päähäni, etten ole heittänyt koko syksyä hukkaan. Se, mikä tällä hetkellä on mun opiskelua on vaan niin arkipäiväistä, etten edes huomaa tekeväni mitään - suunnittelu, kuvaaminen, kuvanmuokkaus, valokuvablogien ja -kirjojen lukeminen, näyttelyvierailut, piirtäminen (tai epätoivoinen yrittäminen)... Tänään kokosin viimein syksyn hommat yhdelle A4:lle ja yllätyin itsekin, kun edessä komeili lista kaikista projekteista - en mä olekaan ollut toimettomana!

Keväällä aion kuitenkin yrittää olla tietoisempi toimistani ja mennä eteenpäin. On nimittäin pakko, sillä taas on aika valmistaa kasa esivalintatehtäviä kouluihin. Lisäksi mulla on suunnitteilla muitakin omia projekteja, joista osan toteutus on jo alkanut. Tällä hetkellä auringon valaistessa kämppää ja valon lisääntyessä draivi tarttua kameraan on kasvanut hulluna ankeaan ja masentavaan syksyyn verrattuna. Lisäksi innostusta lisää se, että olen onnistunut heittämään harteiltani rajoitukset kuvaamisen suhteen, jotka olivat lähtöisin vain ja ainoastaan omasta päästäni. Aiemmin kuvittelin asiakaskeikkojen olevan oma juttuni, mutta vuosi sitten alkanut kiinnostus taidevalokuvaan on vain kasvanut. Tämän kevään ajan mulla on lupa tehdä juuri sitä mitä parhaalta tuntuu miettimättä rahaa ja taloudellista pärjäämistä sekä muiden mielipiteitä tai odotuksia. Koitan olla arvottamatta itseäni ja miettimättä jatkuvasti olenko huono vai hyvä tai onko ideoissani järkeä. Toki haluan ja saan palautetta kanssaopiskelijoilta sekä opettajilta, jotka ovat valokuvauksen ammattilaisia, mutta kaiken takana on se, mitä itse haluan tehdä ja siitä on otettava kaikki irti. Tämä tilaisuus on ainutlaatuinen.

Tulevan kevään aikana koulussa vietettäviä lähipäiviä on joitakin ja ne tulevat pitämään sisällään mm. ykkosvuoden opiskelijoiden kritiikkejä, joissa meikäläinen pääsee kommentoimaan muiden kuvia. Lisäksi mukaan mahtuu portfolioiden kasaamista, jossa omat kuvanikin ovat mukana. Sen lisäksi luvassa on varmasti useampia kahdenkeskisiä opettajan tapaamisia. Kirsikkana kakun päällä on kevään lopputyönäyttely, jossa yhdistyvät kaikkien kansanopiston taidelinjojen teokset. Näiden ja lapsen hoidon lisäksi tarkoitus olisi väsätä kolmen koulun ennakkotehtävät, jotka toivottavasti johtavat armottomiin pääsykokeisiin, koota omia kuvasarjoja, sekä tietysti päivittää suht ahkerasti blogia, jonka kuvat lasketaan myös kouluhommiksi, vaikka aika snapshot-meiningillä mennään.

Mä en ole pitkään aikaan ollut yhtä fiiliksissä tulevasta. En edes kykene tajuamaan miksi syksyllä tuntui niin ankealta, tulevaisuus epävarmalta ja koulukin teki mieli keskeyttää. Tältä istumalta en pysty ennustamaan ollenkaan tulevaa - mulla ei ole hajuakaan saanko taaskaan koulupaikkaa korkeakoulusta tai edes amiksesta, jonne haen, missä asutaan ensi syksynä ja mitä muita muutoksia on luvassa, mutta se ei tunnu haittaavan - päinvastoin. Jäädään jännityksellä odottamaan. Olenkohan mä vihdoin oppinut sen hetkessä elämisen taidon ainakin pienissä määrin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti