18.3.16

Ei mikään yhteinen harrastus


Valehtelu ei kannata, mutta joskus voi vaan pitää suunsa kiinni. "Hei sulla on taas uusia vaatteita" totesi mies pojalle töistä tullessaan. Meikäläinen pakeni keittiöön. "Kiinni jääminen" ei haitannut mitään, vaikka tietoisesti olinkin jättänyt mainitsematta postissa odottavan paketin sisällön. Miksi kuitenkaan rasittaa toista turhalla infolla?

Meidän pitkälettinen iskä ei ole ostanut neljättä vuotta kulkevan yhteiselon aikana itselleen muuta kuin siistin kauluspaidan painostuksesta ja kengät riekaleiksi menneiden tilalle. Ja sukkia. Meikäläinen on yrittänyt päivittää tämän vaatekaappia huppareilla, jotka milloin ovat liian kapeita tai muuten viallisia, joillakin t-paidoilla sekä parilla pitkähihaisella, jotka sentään olivat käyttökelpoisia saajankin mielestä. Instagram-tiliäni selatessa äijä totesi nauraen, että onko kukaan koskaan kommentoinut, että tällä on joka kuvassa samat vaatteet. Ei sentään, mutta vaikka vaatteet vaihtuisivatkin on arkiunivormu seuraavanlainen: kollarit, huppari ja bändipaita. Ulkona musta pipo ja softshell-takki. Voitte siis kuvitella miten Pitkäletti suhtautuu vaatteinnostukseeni - kyseenalaistaen ja arvioiden, mutta onnekseni enemmän ja enemmän hyväksyen. Tai no kaikki mitä olen saanut tältä irti kysyessäni mielipidettä pojan vaatteista mahtuu yhteen lauseeseen: "Kalliita ne on, eikä kovin miehisiä." Just. "Kyllä ne kai lämmittää sen mitä tarvitsee."

Meillä kummallakin on kuitenkin omat jutut. Siinä missä minä en jatkuvalla syötöllä kysele tämän pelaamisesta ei mieskään vahdi silmä kovana vaatetilauksia tai kirpputoriostoksiani (Huh, iso kiitos siitä!). Totta kai me välillä vaihdetaan molempiin aiheisiin liittyviä kommentteja ja ajatuksia, mutta pääasiassa kumpikin tekee omia hommiaan jos nyt vaatteiden ostamisesta voi noin sanoa. Koska meikäläinen kustantaa lähes kaikki pojan vaatekaapin hankinnat on vetovastuu mulla, eikä neuvotteluja esimerkiksi haalarien sopivasta hinnasta tarvitse käydä.

Silloin tällöin pakotan isomman jätkän tutustumaan joihinkin ihan mahtaviin uutuuksiin, mutta monesti pakkausjätteet tai sohvalla nököttävät muovipussit on siivottu talteen ennen tämän kotiin tuloa. Paitsi, että kuorihousut lojuivat melkein viikon pussissa keskellä sohvaa... Tiedostan, ettei toista suoraan sanottuna kiinnosta ja koitan elää sen faktan kanssa. Kieltämättä joskus haaveilen siitä, että toiseltakin vanhemmalta löytyisi edes hieman mielenkiintoa vaatteita ja pukeutumista kohtaan edes omalla kohdallaan, mutta eipä tässäkään tilanteessa ole mitään vikaa. Niin kauan kuin lapsi ei halua päättää itse vaatteistaan on tilanne täysin mun hallinnassa. Tiedä sitten kuinka kauan, sillä joinain kertoina poika on jo osannut pyytää "roska-autopaitaa" eli siis vihreää Marimekon Jokapoikaa, mutta suostunut onneksi johonkin astetta arkisempaan neuvottelun päätteeksi.

Niin kauan kun saan miehen silloin tällöin maaniteltua ajamaan Vekarakirppiksen pihaan täällä Lahdessa tai Helsingin reissuilla tai käväisemään nopeasti jossain tietyssä kaupassa, olen tyytyväinen. Muuten voin innostua kangaspaloista ihan rauhassa yksinäni ilman, että joku on jatkuvasti niskan takana katsomassa paljonko tällä kertaa meni. Juuri näin tämän kuuluukin olla. Ehkä pojasta kasvaa jotain meidän väliltä - fiksu kuluttaja, joka kuitenkin miettii vaatevalintojaan. Ta sitten ei.

Teksti julkaistu aiemmin Vekarakirppiksen Vieraskynä-blogissa täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti