17.3.16

Pakanana perhekerhossa


Viime avoimen perhekerhon hartaudessa tajusin, etten ole kertonut blogin puolella meidän kerhokäynneistä. Miltä tuntuu käydä kirkkoon kuulumattomana seurakunnan perhekerhoissa, joissa luonnollisesti on mukana Raamatun tarinoita ynnä muita. Okei, jos tarkkoja ollaan niin olen päättänyt liittyä takaisin seurakunnan jäseneksi jo aikoja sitten, mikä omalla kohdallani tarkoittaa myös rippikoulun käymistä, mutta koska olen parempi kuin loistava lykkäämään asioita on homma vähän jäänyt... Ajatusmaailmaltani en siis liene ihan pakanaan verrattavissa, vaikken kirkollisveroa tällä hetkellä maksakaan. Poika sen sijaan on kastettu.

Meikäläisen kynnys lähteä pojan kanssa perhekerhoon oli aluksi todella suuri. Suunnittelin asiaa mielessäni pitkään tietäen, että noin 700 metrin päässä meistä kirkolla pidetään sopivia kerhoja kahdesti viikossa. En vaan uskaltanut. Ajattelin paikkojen olevan täynnä vanhempia superäitejä, jotka kaikki tuntevat toisensa ja tietävät tavat, eikä mulla ole hajuakaan miten mestassa toimitaan. Tähän kaikkeen tuli muutos, kun entinen opiskelukaverini aloitti työharjoittelun juuri meidän kerhossa. Olin ihan kypsä jo tylsäksi muuttuneeseen arkeen ja lopulta sain aikaiseksi lähteä katsomaan millainen meno paikassa on.

Sille tielle me ollaankin jääty. Mikäli meikäläisen lähiopetuspäivät eivät satu juuri kerhopäiville, käydään me kahtena päivänä viikossa aamupäivisin leikkimässä, askartelemassa, laulamassa ja kuuntelemassa hartaus tai kirkkohetki. Siinä missä kuvittelin koko homman olevan turhan jeesustelua meidän makuun on mieleni muuttunut täysin. On huikeaa nähdä kaks veen oikein odottavan hetken hengähdystä ja rientävän itse reippaasti hartauteen, soittavan alkutriangelia ja leikkivän laululeikkejä riemuissaan vielä kotonakin. Kiitos kerhon tämä on reipastunut silmissä ja tutuista lastenohjaajista sekä joistakin (harmi kyllä) vaihtuvista harjoittelijoista on tullut tärkeä osa tämän verkostoa (ja omaakin). Meidän kohdalle on ainakin sattunut ihan supereita tapauksia! Meillä ei tällä hetkellä ole lähipiirissä myöskään kauheasti kylässä käyviä lapsikavereita etäisyyksien takia, joten kerhojen kontaktit ovat siltäkin osin isossa osassa.

Entäpäs mitä äiti saa hommasta irti? Kiitos kahdesti viikossa tapahtuvan toiminnan mulla pysyy järki päässä. Aktiivisen taaperon ympäristön pitäminen tarpeeksi virikkeellisenä ei ainakaan meidän kohdalla ole ihan piece of cake, kun joinakin päivinä toinen tuntuu tarvitsevan äitiä leikkiseuraksi ihan koko ajan. Nautin siitä jonkun muun keittämästä kahvista, kekseistä, leivästä ja aina välillä tarjolla olevista herkuista sekä juttuseurasta, jota muut vanhemmat tarjoavat. Pidän myös laulamisesta, loppuleikeistä ja askarteluinnostuskin sen kuin kasvaa. Haha.

Missään vaiheessa esille ei ole tullut meikäläisen kirkkoon kuulumattomuus ja toisaalta en näe sitä esteenä, sillä koen toiminnan olevan pääasiassa lasta varten. Ja ovathan jumalanpalveluksetkin kaikille avoimia tilaisuuksia. Toki jos vakaumukseni menisi täysin ristiin jokaisen hartauden aihepiirin kanssa tai hengelliset laulut olisivat mielestäni jotenkin vastemielisiä, olisi tilanne eri. Toisaalta hartaudet ovat vain pienen pieni osa kerhokerrasta. Yksi hitusen vaivaannuttava tilanne kuitenkin sattui kerran lukuvuodessa järjestettävän ehtoollisen yhteydessä, kun jokainen muu vanhempi osallistui ehtoolliselle tai vei ainakin lapsensa siunattavaksi ja itselläni "pakanana" ei ollut samaa mahdollisuutta. Mutta pikkujuttuja... (Kuvat on muuten ihan meiltä kotoa.)

Kuinka moni teistä käy tai on käynyt lapsen/lasten kanssa seurakunnan kerhoissa? Mitä pidätte? 

2 kommenttia:

  1. Täälläkin käydään vauvakerhossa vaikka ei kuuluta kirkkoon. 😊

    VastaaPoista
  2. ..sama fiilis. Mietin aina tullaanko myöhässä, kun hartaus loppu ja alkaa muut jutut. Myös perhekerho testattu.

    VastaaPoista