27.11.16

Kahdeksan pisteen synnytys, yhdeksän pisteen vauva


Sunnuntai 20. marraskuuta. Makaan tuijottamassa Teen Mom UK:ta ja mietin seuraavan päivän laskettua aikaa. "Turha sitä on ajatella, ei tää tuu koskaan ulos", on mun päällimmäinen fiilis.

Yöllä olo on tukala, en tiedä miksi. Ravaan vessassa ilman varsinaista vessahätää ja hikoilen. Herään kahteen tuntuvaan supistukseen. Jossain vaiheessa siirryn sohvalle, jotta mies saisi nukkua ja jaksaisi lähteä töihin. Kello neljä tulee lisää supistuksia ja huomaan vuotavani verta. Käyn sanomassa miehelle, että hän saa nukkua pitkään ja jäädä kotiin varuiksi ollen kuitenkin itse varma, ettei lapsi vielä tänään tule ulos. Soitan synnärille varmistaakseni, että kirkas verenvuoto on ok. Kätilö kysyy supistuksista ja puhelun päätteeksi toteaa, että monesti ne voivat vielä loppua kokonaan. Näin mäkin luulen.

Klo viisi aamulla alan tekemään ruokaa ja perunarieskaa saadakseni muuta ajateltavaa. Supistelee, muttei mielestäni mitenkään huomattavasti. Mies nousee seitsemältä ja on pettynyt, kun näkee mut makoilemassa sohvalla kännykkä kädessä ilman kipuja. Supistusten tullessa irvistän ja hengitän, niillä pärjää. Sama meno jatkuu koko aamupäivän. Supistuksia, "ei tarpeeksi kipeitä, ehkä harkkareita", tulee 6-10 minuutin välein, mutta laittelen pyykkejä, siivoan, leikin pojan kanssa legoilla ja piirtelen.

Mulle oli varattu vauvan painokontrolliaika klo 14 terveyskeskukseen neuvolalääkärille. Aamupäivällä soitetaan pojan mummi Helsingistä vahtimaan tätä lääkärin ajaksi ja varuiksi meille mikäli supistukset kiristyisivät (mitä en edelleenkään uskonut tapahtuvan), jotta päästään epävarmassa tilanteessa miehen kanssa kahdestaan sairaalaan. Ollessamme lähdössä lääkäriin anoppi kehottaa mua ottamaan sairaalakassin mukaan. Naureskelen, ettei tamä vielä ole tulossa ulos, mutta tottelen tarkistamatta sisältöä ja unohdan kuulokkeet. Käsken miestä nappamaan pari levyä mukaan "jos ihme käy".

Autossa alkaakin tapahtua. Supistuksia tulee viiden minuutin välein, muttei edelleenkään musta tarpeeksi kipeitä, joten mennään lääkäriin, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Siellä olo on tukala ja suppareiden tullessa joudun suoristamaan selkää ja istumaan tuolin etureunalla kevyesti hengitellen. Käyn terkkarilla ja lääkärissä, joka toteaa, ettei vauva ole mikään päälle nelikiloinen millä mua peloteltiin ja että olen 2cm auki. (Tämäkään ei musta ollut mikään merkki, sillä esikoisesta olin yliaikaistarkastuksessa 3cm auki ja tyyppi syntyi monen päivän päästä oksitosiinin sun muiden avulla). Kysyn tyhmänä koska mun kannattaa lähteä sairaalaan ja mainitsen, että supistuksia tuli odotushuoneessa jopa 3 minuutin välein muttei ne ole tarpeeksi kipeitä. Lääkäri katsoo mua kuin hullua ja toteaa, että hänestä voitte mennä suoraan.

Mulla on hassu fiilis. Mies kaivaa autoon noustessamme pyyhkeen penkille - ihan vaan varuiksi. Lähtiessämme liikkeelle supistusten väli on koko ajan 3 minuuttia. Ajetaan reilu 12 minuuttia sairaalaan. Mies etsii parkin, joka on suhteellisen kaukana ovesta. Vitsailen ja naureskelen, että on tääkin tapa tulla synnyttämään, kävellä toiselta puolen tonttia.

Suunnataan äitipolille synnyttäjien vastaanottoon. Napakan tuntuinen kätilö tulee vastaan kysyen milläs asialla ollaan. "Ehkä synnyttämään..." vastaan koska homma tuntuu edelleen uskomattomalle. Kätilö vie meidät huoneeseen ja laittaa mut käyrille kysellen samalla tietoja. Supistukset alkavat tuntua kipeämmiltä ja niitä tulee todella tiheästi. Kätilö katselee mua ja toteaa, että tänne ei sitten ponnisteta ketään. Häh? Ei tässä nyt niin pitkällä olla! Tämä tekee sisätutkimuksen ja tunti edellisestä olen 4cm auki. Saatuaan tiedot kirjattua siirrytään saliin. Meikäläisen fiilis on outo, mutta nyt tajuan vihdoin, että joku on syntymässä.

Kyselen kätilöltä kivunlievityksistä ja tajuan, etten ole varsinaisesti miettinyt ennakkoon vaihtoehtoja. Tai no olen - kaikki mahdollinen kiitos. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei tarvetta olekaan millekään suuremmalle. Niinpä päädyn keinutuoliin ilokaasumaskin kanssa mikä tuntuu aika hyvälle, kunhan olen ensin saanut tippojen paikat käteen mikä piikkikammoisesta heikkosuonisesta tuntuu ihan kamalalle ennen kuin tajuan käskeä kätilöä olemaan selittämättä koko ajan mitä tämä tekee (mm. "Oho, nyt puhkaisin sulta suonen!" on kaikkea muuta kuin kivaa kuultavaa). Tämän jälkeen mies laittaa musiikin soimaan ja siinä me istutaan vierekkäin, ihan hiljaa. Minä jossain ihme tilassa kipeämmän supistuksen tullessa kiroillen, mies mun puhelimesta Iltalehteä ja pelistreamejä katsellen.

Tunnin kuluttua sairaalaan tulosta kätilö tulee paikalle katsomaan kohdunsuun tilannetta - 6cm auki. Ja siitä alle tuntia myöhemmin reilu 7cm. Tällöin mulle iskee henkinen paniikki - en todellakaan ponnista ilman muuta kivunlievitystä. Päätän haluta spinaalin, äkkiä kun se vielä on mahdollista! Paikalle kutsutaan lääkäri, joka toteaa ehtivänsä laittamaan puudutuksen vaikka onkin ihan viime hetket. Tällöin olen reilu 8cm auki ja kalvot puhkaistaan vesien menoksi. Tämän todetaan olevan hieman vihreää.

Vauva pelästyy vesienmenoa ja sydänäänet romahtavat, samoin äiti. Menen paniikkiin ja mieleen nousevat heti kuvat tehohoidosta ja esikoisen happivajeesta, elottomasta lapsesta ja infektioista. Kätilöllä on kova työ rauhoitella mua, yrittää saada vauvan sydänäänet tasaantumaan ja huone täyttyy ihmisistä. Mulle annetaan happea ja käsketään kääntymään kontilleen. Tilanne rauhoittuu, mutta loppuajan seuraan vauvansydänääniä kunnes kätilö käskee laittamaan masiinan äänet ihan hiljaiselle "äidin synnytyshistorian takia".

Spinaalin pitäisi vaikuttaa heti, mutten tunne olotilassani muutosta. Supistukset sattuvat edelleen ja tunnen ne yhtä voimakkaina. Alakerta sentään puutuu. Siihen asti päällä ollut tyyneys katoaa ja tekee mieli kirota. Kätilö kysyy olenko tutustunut aquarakkuloihin - en ja näin jälkikäteen toivon, etten vieläkään tietäisi niistä mitään. Laittaminen oli tuskaisempaa kuin se selkäkipu (huusin kurkku suorana) jonka takia ne pistettiin, eikä apua ollut.

Supistusten keskellä aukean täysin ja tulee aika kokeilla ponnistamista. Yrityksistä huolimatta mitään tapahdu, eikä varsinaista ponnistamisen tarvetta tule - missään vaiheessa. Vauva on alhaalla, muttei liiku. Ponnistus päätetään lopettaa ja kätilö kutsuu paikalle lääkärin ultraamaan. Selviää, että poika on avotarjonnassa ja että mun häntäluu koukkumainen (joko joskus murtunut tai luonnostaan) ja vauva jumiutuu siihen. Päähäni nousee pelko sektiosta ja kuullessani, että vauva päätetään auttaa ulos imukupilla luulen, että nyt koko alakerta silvotaan palasiksi.

Ponnistus aloitetaan uudestaan ja mun ähkimisestä huolimatta lääkäri saa toden teolla vetää lasta ulos. Tämä syntyy 22 minuutin ponnistuksen aloituksen jälkeen avotarjonnassa mitoin 48cm ja 3,5kg, py 34,5cm saaden 9 pistettä. Munkin vahingot jäävät pieniksi, pari naarmua eikä tikin tikkiä, poika saa imukupista mustelman, joka paranee muutamassa päivässä. Jälkeiset tulevat ulos 9min syntymästä ja synnytyksen kokonaiskestoksi merkitään 7h 50min, josta oltiin sairaalassa reilu 4h ja myöhemmin multa kysytään arvosanaa, joksi annan 8.

Fiilikset jälkikäteen ovat hyvät. Vaikka koen tämän synnytyksen jälkikäteen kipeämmäksi kuin esikoisen 25h kestäneen rupeaman, meni tällä kertaa kaikki niin nopeasti, että kivun kyllä kesti. Synnytystä läpi käydessämme kätilö oli sitä mieltä, että pelkkä ilokaasu olisi riittänyt hyvin kun mikään muukaan ei oikein toiminut... No, tiedä sitten. Tunteet siinä kohtaan, kun vauva oli sylissä olivat ihan uskomattomat ja olen niin kiitollinen, että sain kokea ne hetket toisen lapsen kohdalla - erityisesti siinä kohtaa kun poika tarttui rintaan kuin vanha tekijä, jonka ansiosta meidän toistaiseksi lyhyt imetystaival on lähtenyt huikealla tavalla käyntiin.

Pojan sykettä ja happiarvoja seurattiin varuiksi vielä osastolla kertaalleen ja vihreän lapsiveden takia varmistettiin, ettei infektio puske päälle. Lisäksi keltaisuutta tarkkailtiin kahden vuorokauden ikään ennen kuin saatiin kotiutumislupa, johon vaikutti myös meidän veriryhmäristiriita (poika + ja minä -).

Täällä me nyt ollaan oltu, kotona torstaista asti. Huomenna onkin ekan neuvolan vuoro ja mä haaveilen myös nopeasta kauppavisiitistä.

2 kommenttia: