24.4.17

Vie mut kotiin


Äiti, mä tahon sinne vanhaan kotiin! Se vanha koti on nyt ihan tyhjä. Mennäänkö sinne? Tiedättekö miten riipaisevalta tuntuu kuulla tuollaisia lauseita kolmeveen suusta. Kun yrittää kysyä miksi tämä haluaa takaisin edelliseen asuntoon, ei mitään selvää vastausta saa - tyyppi haluaa vaan sinne leikkimään. Pienen koti-ikävä on onneksi jo puheiden perusteella lähes helpottanut ja viihtyvyys Helsingissä kasvanut. Itse en osannut edes ennakoida mahdollista kaipuuta vanhaan kämppään, mutta onhan se aika ilmeistä, kun se on ollut ainut koti niin kauan kuin toinen muistaa.

Silti voisin sanoa meidän kotiutuneen Lahdesta Helsinkiin aika mallikkaasti tämän muutaman kuukauden aikana. Ekoina viikkoina elämä oli jotenkin sekavaa. Lähikaupassa ei tiennyt ollenkaan missä mikin on, eka neuvolakäynti oli jokseenkin kulttuurishokki (missä ovat muun muassa potta ja lelut?!) ja leikkipuistotkin piti googlettaa. Nyt kaikki peruspalvelut on sentään löydetty ja vähän muutakin. On käyty Huimalassa meidän lähikauppakeskuksessa, testattu monet kahvilat ja ravintolat ja mäkin alan hahmottaa missä asun. Pakko sanoa, että noin niin kuin palveluiden ja tapahtumien kannalta tämä Helsingissä elo on aika plussaa. Lapsimessuillekin hurautti päälle kymmenessä minuutissa kun ennen on reissattu tunteja ja tekemistä olisi muutenkin joka viikonlopulle.

Myös lähipiirin, niin kavereiden kuin esimerkiksi miehen vanhempien, sijoittuminen kivenheiton päähän on ollut iso apu. Esikoinen tykkää touhuta erityisesti mummilassa ja olisi siellä vaikka kuinka paljon. Mä myönnän olevani joinain päivinä vähän väsynyt (lue: ihan loppu kun edellinen täysi yö on nukuttu ennen raskautta), joten on mahtavaa, että poika pääsee leikkimään ja saamaan hetkeksi jonkun täyden huomion. Pikkumiehen ja mun symbioosi taas on edelleen suht tiukka, sillä ainut ravinnonlähde on rinta.

Ainut miinus tässä muuton jälkeisessä elämässä on se, etten ole vieläkään saanut raahattua itseäni ja poikia mihinkään arkiaktiviteetteihin, kuten avoimeen kerhoon, leikkipuistotoimintaan tai esimerkiksi perhekahvilaan. Siinä missä koko perheen kesken puuhastellaan jatkuvasti jotain, kulkee meidän arkipäivät iskän ollessa töissä samalla kaavalla - leivotaan, siivotaan (kröhöm, hyvin vähän), tehdään ruokaa ja leikitään sisällä sekä ulkona. Siinä se. Jostain syystä kynnys tutustua lähiseudun ohjattuun toimintaan ja sitä kautta uusiin ihmisiin on valitettavasti tuntunut liian korkealta. Tiedä sitten onko syynä enemmän klo 4 tapahtuvat herätykset (kill me) vai meikäläisen ujo luonne. Mieli toisaalta halajaisi saada uutta rytmiä ja menoa enemmän myös arkipäiviin, mutta jokin tuntuu pidättelevän, vaikka Lahdessa perhekerho oli todellinen piristysruiske niin isoveikalle kuin itsellekin.

Vaikka uusi koti onkin täällä pääkaupunkiseudun syövereissä, on meidän asunnon sijainti pienemmältä paikkakunnalta kotoisin olevalle aika passeli. Vilkkaudesta ja ihmismäärästä huolimatta meidän ikkunasta näkyy (hiekkaisen kävelytien ohella) valkovuokkoja ja puita. Ihan kodin vierestä lähtee myös metsäinen lenkkipolku. Vaikka ollaan kaikin puolin viihdytty, ei tämä alue kuitenkaan tule olemaan se, josta aletaan jokusen vuoden päästä katselemaan omistusasuntoja muun muassa tarhapaikkojen vähyyden sekä huonokuntoisen koulun takia. Nyt meillä on kuitenkin aika jees olla täällä, kunhan meikäläinenkin vielä rohkaistuu ja saadaan isommalle uusia leikkikavereita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti